Tekniikka tuo tehoa, teho tuo tuskaa ja tuska tuo tulosta.

Ja juuri tuossa järjestyksessä. Oli kyseessä sitten fyysinen kehon rasittaminen, romaanin kirjoittaminen, pöytäliinan virkkaaminen, saven valaminen, parisuhde, opinnot, työskentely, kielten opiskelu, siivoaminen, lasten kasvattaminen tai lampolan emännöiminen. Kaikkialla TEKNIIKKA TUO TEHOA...monesti se teho/osaaminen/tieto tuo TUSKAA JA kas kas...se tuska/tieto ja osaaminen tuo TULOSTA!!!!!

 

Kirjailija työskentelee rakentaen romaanin rakenteen teknisesti oikein ja sitten jossain vaiheessa tuntee luomisen tuskaa, mutta se vasta tuo tulosta....virkkaaja kokee todellista tuskaa haastavien pylväiden ja silmukkaketjujen parissa, mutta voi sitä tulosta, kun siitä tuskasta on selvitty.. parisuhteessa ja ihmissuhteissa joillakin ihmisillä on luonnostaan loistava tekniikka, kun taas toiset joutuvat harjoittelemaan paljon. Tuskaa suhteet tuovat ihan varmasti jokaiselle jossain elämän vaiheessa...tieto lisää tuskaa...mutta kun sen tuskan selvittää ilman viinaa, anoppia ja jeesusta (tämä on lainaus eräältä hienolta mieheltä, joka eron jälkeen on selvinnyt ja nauttii elämästä) on TULOS MAHTAVA!!! Tosin riippuen ihmissuhteesta, joskus tarvitaan viinaa, anoppia ja jeesusta..

 

 

On olemassa luontaisia ladyja ja centlemaneja, joille ihmissuhteet ovat arvokasta ja hellästi hoidettavaa aluetta. Ja on olemassa ihmisiä, joille toisen kohtelu on karua ja jopa töykeää. Toisen ihmisen kohtaaminen on tekniikkalaji, jossa ystävällisyys ja arvostaminen ei ole koskaan huono tekniikka. Jos toisen arvostaminen tai ystävällisyys ei ole luontaista, sen opettelemista kannattaa tehostaa..vaikka se saattaa tuoda tuskaa...Jos herrasmies kohtaa ivaa ja loukkauksia omasta tehokkaasta kohteliaisuudestaan huolimatta..se tuottaa tuskaa...mutta aina: Tekniikka tuo tehoa, teho tuo tuskaa ja tuska tuo tulosta. Voimme oppia!!!

Siivoaminen, leipominen ja lampaiden kasvatus on tekniikkalaji. Jos aloittaa viidellä lampaalla ja kasvattelee katrasta pikkuhiljaa, tehostaa toimintaa.. oppii. Oppii loistavia tekniikoita...voi sen tekniikan ja tuskaisenkin opettelun kautta saada tulosta ja kohta on pihassa 400 lampaan lampola.

Tai jos lukee jauhopussin kyljestä ohjeet pullataikinaan, niin vaivaamisen tekniikan lisäännyttyä, opettelun ansioista pullataikinan vaivaaminen tehostuu ...vaikka se tuskallista onkin, tulokset tuoksuvat herkulliselle!

Urheilussa luonnollisesti tekniikka tuo tehoa, teho tuo tuskaa ja tuska tuo tulosta.

Urheilussa on myös arvostelulajeja. Esim. koiraurheilussa(Tai kisuttajien kisoissa) on koiranäyttelyt...joissa koiran muotoa, rakennetta, turkkia, käyttäytymistä, väriä, kokoa ja ylipäätään ulkomuotoa arvostellaan tiettyjen kriteereiden perusteella ja pisteytetään, arvotetaan ja laitetaan järjestykseen. Palkintonauhan ja ruusukkeen väri kertoo tason.

Jääurheilu...taitoluistelussa katsotaan teknistä osaamista, eri arvoiseksi pisteytettyjen taitoelementtien määrää ja tekniikkaa, sulokkuutta ja luovuutta, esiintymistä, rytmisyyttä ja vaikka mitä...todella haastava laji tuomareille!!!

Mutta aina TEKNIIKKA TUO TEHOA...TEHO TUO TUSKAA JA TUSKA TUO TULOSTA.

On olemassa lajeja, jossa tuomarin tehtäviin kuuluisi periaatteessa vain katsoa ja nauttia ja laskea pisteet, toistot tai aikaa. Mikä onkaan lajin fokus. Periaatteessa niin, että tuomarin tarvitsisi vain seurata suoritus alusta loppuun ja katsoa, että se on turvallinen ja sitten julistaa tulos.

Miten se on mahdollista? Tekniikka. Vaikka ihmisillä on kehossaan erilaiset välitykset ja erilaisia ominaispiirteitä, niin kilpaurheilussa ja tuomarilajeissakin voidaan tuomarin työtä helpottaa tekemällä TEKNISESTI OIKEIN. Ei niin, että kikkailaan sääntöjen kanssa ja tehdään mahdollisimman hyvää tulosta ”niissä rajoissa, missä kokoajaan liukastellaan lajin vaatimusten rimaa hipoen” , vaan niin, että keskitytään tekemään keholla ja keholle oikein.

Yleensä tekniikkaan pääsee lajissa kuin lajissa kiinni silloin, kun kropassa on tasapainoisesti voimaa ja kestävyyttä. Pikajuoksuharrastuksen aloittaminen onnistuu vaikka keski-ikäisenä, jos vatsalihakset ovat vahvat ja pakarassa riittää jerkkua. Silloin ei ehkä olla enää niin nopeita, kuin 20-vuotiaana herkkuna, mutta teknisesti voidaan juosta ihan komeaa juoksua.Oikein. Sitä on ilo katsella.

Mäkihyppy voi näin äkkiseltään hirvittää, mutta sekin...sekin onnistuu, jos kropan lihaksisto on kunnossa, kehontuntemus ja hermotus pelaa ja pää kestää. Silloin voi opetella mäkihypyn tekniikan turvallisesti. Ensin mennään lumesta kasattuihin ja jäädytettyihin pikku töyssyihin ja sitten aletaan rakennella puusta isompia...ja sitä rataa siirrytään normaalimäkeen ja lopulta lentomäkeen, jonka k-piste on 195 metrissä.

Jos lähdetään harrastamaan pikajuoksua kehnosti treenatulla vartalolla, se ei onnistu. Jalka ei vaan kierrä siten, miten se pikajuoksussa kiertää: Kanta pakaran kautta-polvi ylös eteen ja kanta edellä kohti maata..mutta sitten viimehetkellä vain päkiä maahan...nilkka piirtää luonnollisen ympyrän sivusta katsottuna kropan alla.

Keskivartalon lihaspuutteiden vuoksi juoksu ”romahtaa” joka askeleella.

Mäkihypyn ponnistus jää läpilaskuksi, jos vartaloon ei ole rakennettu forttea. Turha lähteä lentomäkeen, jos ei hermotus vatsalihasten-selkälihasten-pakaran-takareiden-etureiden-niskan..koko kropan alueella pelaa...voi olla, ettei ihan k-pisteelle silloin ylletä.

 

Jos lähdetään kikkailemaan tekniikalla, se koituu kehon turmioksi. Ehkä tuloksia saadaan aikaan kauhioillakin tekniikoilla, mutta yleensä liikuntaura on lyhyt. Keho ei kestä.
Milloin tuomarilajeissa tuomarin tehtävä sitten on helppoa, jos kerran omintakeinen tyyli on jokaisella?

Silloin, kun ihmisellä on lihaskunto lajin vaatimalla tasolla. Kun tehdään työ lihaksilla ja hermottaen, turvallisesti. Silloin tuomarointi on helppoa. Vaikka tekniikka olisi omanlaistaan, niin se on oikeaa, kun keho on balanssissa, hermottaa ja siinä riittää voima oikeaan suoritukseen.

Kahvakuula on kilpailulajina arvostelulaji. Vaikka mielestäni tuomarin tehtävänä olisi vain ja ainoastaan laskea toistot, joutuu kyseisessä lajissa tuomari joskus todella haastaviin tehtäviin setviessään, notta mikä laji nyt onkaan kyseessä.
Kun valmentaja ja urheilija tietää(ja tekee suorituksen siis sen perusteella oikein, niillä lihaksilla tukien)että esim. räkkiasento vaatii vatsalihasten ylivoimaa ja reisi-pakaralinjan röyhkeää työtä, niin suorittajan eri ominaisuuksista, välityksistä ja kehon rakenteesta huolimatta on tuomarin helppoa katsoa oikeaa suoritusta.

Jos urheilijan kehossa ei ole riittävästi voimaa ottamaan kuulaa lihastuettuun räkkiin, lähdetään sitten sen arpomisen linjalle myös tuomaripöydässä. Tuomari voi joutua ankarasti miettimään, että "Mikä laji tämä on? Mitä tässä tapahtuu?" Hän miettii tuomarikoulutuksen pääkohtia ja arpoo kokoajaan, että ”Voidaanko hyväksyä” jne. Työ on vaikea!

Ja mistä se johtuu? Siitä, että urheilija on haukannut palan, jota ei voi nielaista kehon notkumatta...

Ei olla valmiita kannattelemaan kehoa ja kuulaa oikein. Ollaan kuitenkin tehty ja tehty. Puurrettu rakkaan lajin parissa ja opittu ehkä sitten jokin kikka, millä kuula saadaan heilautettua räkinomaiseen asentoon. Jos oma kehontuntemus tai valmentajan ammattitaito ei riitä huomioimaan esim. kehon nivelten, tukirangan ja lihastuen osa-alueiden turvallisuutta, voidaan harrastuksella saada pahaa aikaan. Pahimmassa tapauksessa hyviä tuloksia tehnyt urheilija kisaa jokusen vuoden päästä pyörätuolikelaajien MM-kisoissa.

Isossa vaarassa vatsalihastuettoman räkin ja työnnön tekijällä on lanneranka-polvi- ja nilkka-alue. Kehon ulkopuolinen paino kuluttaa nivelistöä ja rikkoo lannerangan aluetta ja siirtää ongelman myös alempiin niveliin, jos lihastuen merkitystä ei korosteta ja painoa kannateta nimenomaan lihaksilla. Jos painoa ”heitetään” niveleltä ja rustolta toiselle, ilman tarvittavaa lihastukea, on tulosten lisäksi odotettavissa leikkauksia ja kuluneiden nivelten tuskallisia kroonisia särkyjä. Sama asia kuulailun kilpalajien muissakin osasuorituksissa. Tarkkaa ja haastavaa lihastyötä. Esimerkiksi allemeno..vatsan armoton työ ja reisi-pakara-alueen murskaava ylivoima.

 

Nivelten, rustojen, rangan ja tukisidosten kohtuuton kuormittaminen voidaan välttää keskittymällä siihen, että kehoa haastetaan harjoituksissa asteittan sen mukaan, mitä sen hetkinen lihaskunto kykenee ottamaan vastaan. Ilman ulkopuolista painoa kehoa voidaan haastaa turvallisesti ja tehokkaasti. Kun otetaan ulkopuolinen paino mukaan harjoitteluun, täytyy se tehdä sen mukaan, mihin keho voi vastata turvallisesti. Haastavasti, mutta turvallisesti.

Muistan, kuinka itse teininä hinguin kuntosalille ja oma isäni sanoi: ”Kyllä, sinä voit lähteä salille heti, kun saat vedettyä 20 leukaa, punnerrettua 100 puhdasta punnerrusta, kyykättyä 100 syväkyykkyä ja 100 linkkaria.”

Ei ollut ihan sillä samalla viikolla vielä asiaa kuntosalille. Haaste tökkäsi jo leuanvetojen kohdalla...joten leuanvedot, kyykyt, punnerrukset, linkkarit ja syväkyykyt saivat riittää edelleen...Ja olen sitä mieltä, että ne kuuluvat ihmisen kehonhuoltoon(!!!kyllä!! Huoltoon!!!) aikuisuuteen asti huolimatta siitä, mitä lajia harrastat.

Tuomarin on helppo tuomaroida, kun urheilijalla on lajiin ja painoon riittävä lihaskunto. Suoritus on helppo tehdä teknisesti oikein, kun lihaksen vastus riittää ylläpitämään oikean suorituksen.

Tekniikka tuo tehoa..sen huomaa esim. kuulailussa hienosti silloin, jos tekee ensin vauhtipunnerrusta ja vaihtaa sen sitten työntöön!!!!!!

Eri tekniikka ja ihan täysin eri tavalla täytyy hermottaa vatsa mukaan työhön. Se on alussa tuskallista kestää, että joutuu hermottamaan niin paljon, räjähtävästi  ja "raskaasti" keskivartalon lihaksistoa mukaan, eikä se  tahdo aluksi onnistua... kuin pienemmällä kuulalla. Ja siltikin isompaan siirryttäessä työ on taas tuskallisen raskasta. Mutta: Tekniikka tuo tehoa, teho tuo tuskaa ja tuska tuo tulosta.

Kahvakuulan heilautusominaisuus on ihana. Voidaan tehdä heiluria ja saada isokin paino liikkeelle. Se houkuttaa myös nostamaan kuulan painoa aina isommaksi ja isommaksi kilpalajeissakin, vaikka lihasvaste ei olisikaan riittävä. Silloin liikutaan alueella, jossa vaakakupeissa on tulos ja toimintakyky. On tietysti hienoa kuulua mestaruussarjaan ja nostaa murskaavan painavaa järkälettä. Mutta toisaalta jokusen vuoden päässä odottavat kelauksen MM-kisat eivät välttämättä ole loppuelämän houkuttelevin tavoite.

Kuulailun kilpalajeissa huomiota kiinnitetään lukituksiin, pysäytyksiin...mielestäni varsinkin urheilijoiden ja valmentajien kannattaisi perehtyä ja keskustella siitä, MIKÄ LIHASRYHMÄ tekee minkäkin osa-alueen kilpalajin liikkeestä. Mikä lihasryhmä jarruttaa, mikä vie, mikä lukitsee.

 

Lukitus työnnössä ja tempauksessa...Käsi pystyyn ne, jotka heti pystyvät nimeämään tai vaikka kädellään osoittamaan ne lihasryhmät, jotka sen pysäytyksen ja lukituksen tekevät. Ja käsi pystyyn ne, jotka tietävät mikä lihasryhmä sen kuitenkin hyvin usein tekee ja mitkä nivelet sen ottavat vastaan... ja mikä monella kipeytyykin harrastuksen edetessä...kun ei vaan riitä jerkku viemään lukitusta oikeille lihaksille.

Kun urheilija tietää että tässä vaiheessa vien vatsalihaksilla..ja tässä vaiheessa siipi ottaa enemmän vastuuta ja vetää, tässä vaiheessa vatsa jämähtää stabiiliksi ja selkä pitää...niin on helppoa tehdä teknisesti oikein. Jos urheilija katsoo vain mallia ja lähtee heilumaan, on tuloksena notkistelua, vääntelehtimistä ja suunnatonta, hallitsematonta huteraa heilumista. Urheilu on mukavaa turvallisilla tekniikoilla ja kehoa hellien..silloin helliminen voi olla myös ankaraa haastamista!